Heipä hei vaan! 

Täällä kirjoittelee biokemian maisteriopiskelija elämästään ja ajatuksistaan nimimerkillä Juliet Jones. Yhtä hyvin nimimerkkini olisi varmaankin voinut olla Iines Ankka, koska tän blogin luominen toi nostalgisesti mieleeni Iines Ankan päiväkirja -sarjakuvat Aku Ankasta lapsuusvuosilta. 

Aloittaminen tuntuu hankalalta. Stephen Kingin Fairy Tale kirja alkaa suunnilleen samalla pohdinnalla: päähenkilö ei tiedä, mistä hän alkaisi kertomaan tarinaansa, koska mikään ei alal tyhjästä ja kaikki linkittyy kaikkeen. Aloituskohtaa on hankala päättää. Fairy Talessa Charlie päätyy lopulta aloittamaan oman tarinansa sillasta. Meikäläinen taitaa aloittaa tarinansa siis vaelluksesta. 

Lähdin siis vaellukselle, Lappiin, niinkuin niin moni muukin suomalainen tekee. Oli kesä vuonna 2021 ja olin sen kesän istunut lähinnä kaupan kassalla (välillä toki myös seisonut, koska istuminen kuulemma tappaa). Lähdin tänne vaellukselle yhden jossain määrin tuttujen ihmisten kanssa ja muistan vaan sen, että esimerkiksi ruokalistan tekeminen etukäteen tuntui niin tarkalta puuhalta, että teki mieli perua koko homma ja jättää vaellus väliin. Vaelluksella huomasin kuitenkin jännittäneeni etukäteen ihan turhaan ja kaikki sujuikin paremmin kuin hyvin. Lopulta yksi asia johti toiseen ja ihastuin (ja myöhemmin rakastuin) vaelluskaveriini, jonka kanssa seurusteltiinkin hetken aikaa.

Lumijärvi Sokostin huipulta nähtynä.

Loppujen lopuksi meidän suhde ei kestänyt kuin muutaman kuukauden, mutta mulle se opetti sitäkin enemmän. Aikaisemmin mulla oli ollut selkeä suunnitelma, miten aion elää ja oikeastaan lähinnä suorittaa tän elämän. Mun oli tarkoitus valmistua näistä opinnoista mahdollisimman nopeasti, muuttaa pois Turusta ja löytää vakityö, kumppani ja loppuelämän asunto. Mies, johon rakastuin, opetti mulle, että elämän voi kuitenkin elää toisinkin. Aina ei tarvitse suorittaa äärettömästi ja tavoitella maalia, jo matka sinne maaliin on kokemisen arvoinen ja siitäkin pitää osata nauttia tai elämä jää elämättä. Elämä on elämisen arvoinen, kun teen juuri sellaisia valintoja, mistä itse nautin ja mitä itse haluan tehdä. 

Tällä hetkellä istun siis yksin Kööpenhaminassa, kolmen makuuhuoneen, olohuoneen ja kylpyhuoneen talossa, joka pursuaa lattiasta kattoon tavaraa. Oon vuokrannut täältä huoneen kesäkuun loppuun saakka ja tarkoitus olisi suorittaa täällä Erasmus+ -harjoittelu, jonka tuloksista saan mun graduni kirjoitettua. Välillä mua kaduttaa aivan hirvittävästi olla täällä, koska en tunne koko kaupungista oikein ketään ja kärsin yksinäisyydestä. En meinaa todellakaan kuitenkaan luovuttaa tätä kesken kaiken ja lähteä junalla Suomeen, vaikka myönnettäköön, että synkimpinä hetkinä sekin ajatus on käynyt vahvasti mielessä. Elämä kyllä kantaa ja se kantaa tän seuraavan 4,5 kuukaudenkin ajan. 

Miksi sitten kirjoitan tästä kaikesta blogiin? Koen, että se on hyvä tapa purkaa mun ajatuksiani. Oon kirjoittanut epäsäännöllisen säännöllisesti päiväkirjaa lähes 10 vuoden ajan, mutta vanhasta päiväkirjasta loppui juuri nyt tila ja sivut, enkä ole onnistunut löytämään Kööpenhaminasta vielä uutta päiväkirjaa. Toivon myös voivani jakaa vertaistukea ja ehkä herättää keskustelua ajatuksieni kanssa. 

Tervetuloa matkaan mukaan!